Olen aina luullut olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Ehkä se on johtunut siitä että kavereita ei ole ollut niin hirveästi tarjolla ja tyrkyllä. Olen kuitenkin aina ollut läheisyyden kipeä ja kun kiinnyn johonkin ihmiseen tai jossain tapauksessa paikkaan, niin kiinnyn kunnolla.
Parin viime vuoden aikana olen huomannut, että ehkä olenkin fifty-fifty molempia. Sekä seuraa kaipaava, mutta myös yksin viihtyvä.
Olen myös viime vuosina sosiaalistinut hurjasti ja saanut ympärilleni ystäväpiirin joka on minulle todella rakas. Perheeni nyt onkin ollut aina hurjan läheinen. Samalla olen kuitenkin huomannut tuntevani yhä useammin tunnetta siitä, että ihmiset eivät välittäisi jos en olisi paikalla. Kukaan ei huomaisi, jos puuttuisin.
Minulla on hyvä itsevarmuus, mutta se on vuosien rakentamisen tulos. Tiedän kykyni ja tiedän olevani hyvä siinä, mitä osaan ehkä jopa joitakuita parempi.
Tunne siitä että paikalla olollani ei ole väliä nostaakin päätänsä aina vain silloin, kun olen vain minä. Kun en esiinny tai ole taitojeni varassa niin mietin, olenko tarpeeksi hyvä? Niin hyvä, että joku huomaisi jos en olisi paikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti