Kaikki lapset kasvavat aikuisiksi. Aikuisten oikeesti

 Olenko täysi-ikäinen? -kyllä
 Asunko omillani? -kyllä
 Maksanko omat laskuni? -kyllä
Olenko aikuinen? -En

Täytän muutaman viikon päästä 19 ja olen asunut omillani nyt kuukauden. Lain mukaan minut siis varmasti luetaan aikuiseksi ja henkisesti täysin kykeneväksi hoitamaan omat asiani. Silti isin piti tulla mukaan, kun lähdin verotoimistoon hoitamaan asioitani. Lääkäriinkään en missään nimessä halua mennä yksin. Facebooktestin mukaan  henkinen ikä on 43 vuotta. Äiti sano, että hän ostaa tämän ajatuksen ihan täysin. Mä en todellakaan tunne itseäni 43-vuotiaaksi. Eikö sen ikäinen kuitenkin lasketa vastuuntuntoiseksi aikuiseksi? Sitä en todellakaan ole. En ole kyllä kunnon teinikään, kun en tykkää hillua yömyöhään baareissa tai bileissä, enkä oikein juo alkoholiakaan. Asuntoni ja musiikkimakuni ja mieltymykseni voisivat taas viitata siihen että olen viisi vuotias. Olen nirso, rakastan disneyä (sekä elokuvia ja musiikkia muutenkin), minulla on sohvat ja kirjahyllyn päälliset täynnä pehmoleluja ja rakastan lastensatuja (erityisesti vanhoja englantilaisia), kuten Nalle Puhia, Karhuherra Paddingtonia ja Petteri Kaniinia ja muita eläin satuja. Minulla riittää mielikuvitusta ja joissain tapauksissa olen ehkä vähän jopa naiivi. Tapahtuuko muutos kun, täytän 19:stä (nineteen) 20:een (twenty)? Vai enkö tunne itseäni edes aikuiseksi silloin, kun minulla on omia lapsia jotka kutsuvat minua äidiksi ja, joiden silmissä minä olen aikuinen?
 Ehkä olen koko elämäni jossain määrin sekä lapsi että aikuinen. Joillekin olen ehkä joskus se vastuullinen henkilö, mutta omassa päässäni säilytän kuitenkin aina ripauksen lapsekkuutta, enkä koskaan luovu mielikuvitusmaailmoista.

Mediaseksikäs vamma

Sairaita ja vammaisia on Suomessa ja maailmassa monia. Sairaudet voivat olla synnynnäisiä tai elämän epäonnen mukana tuomia. Mediassa kuitenkin puhutaan eniten autismista, kehitysvammaisista ja syöpälapsista etenkin lasten ja nuorten sairauksina ja vammaisuuksien edustajina. Esimerkiksi Kummit ry tuntuu nykyään keräävän konserteillaan varoja vain syöpälasten hoitamiseen. Ainakin konserteissa nähdyt tarinat koskevat aina syöpälapsia. Downin syndrooma ja autismi ovat taas edustettuina muun muassa Toisenlaiset frendit -tv-sarjan kautta ja Iltalehti uutisoi tälläkin viikolla autistisesta pojasta, jonka naapurit valittivat pojan pitämästä melusta ja äänistä, joille hän ei tietenkään voi mitään.

  On tärkeää, että erilaisista elämäntilanteista ja sairauksista saadaan tietoa ”normaaleille” ihmisille, mutta tautien ”suosiminen” ja vain joidenkin vamma -tai sairausryhmien esittäminen mediassa voi antaa vääränlaista kuvaa. Jopa virheellistä. Ovatko jotkut sairaudet tai vammat jotenkin mediaseksikkäämpiä, kuin toiset?

  Minulla on cp-vamma, spastinen hemiplegia eli toisen puolen halvaus joka näkyy lihasjäntevyytenä ja sitä kautta hieman ontuvana kävelynä. Vammani on siis liikuntavamma eikä vaikuta millään tavalla henkiseen puoleeni tai älykkyyteeni. Useissa tapauksissa cp-vamman kanssa tulee myös useita liittännäisvammoja, kuten autismia, mutta monella on se käsitys että cp-vamma itsessään on jo kehitysvamman kaltainen.

  Kun olen kertonut jollekin omaavani cp-vamman he eivät ole aluksi uskoa. ”Ei ole totta! Sähän olet täysin normaali. Sä olet niin fiksukin.”

 Ihmisillä on heti tietynlainen assosiaatio sanaan vammainen. Kuvitellaan että jokainen vammainen on pyörätuolissa istuva, aivoton itseään ilmaisemaan kykenemätön yksilö. Tämä ei pidä paikkaansa. Edes vammaiset, jotka eivät pysty ilmaisemaan itseään aina selkeästi puhumalla eivät ole aivottomia tai kykenemättömiä ajattelemaan. Heidän itseilmaisunsa saattaa olla yksinkertaisempaa, mutta se ei tarkoita että heidän ajatuksensa olisivat.

Populäärikulttuuri ja media osin jopa vahvistavat virheellisiä käsityksiä vammoista ja sairauksista tuomalla ne esiin puutteellisesti tai sivuuttamalla ne kokonaan. Elokuvissa ja viihdeteollisuudessa on nykypäivänä haluttu tutkia ja valottaa yhä enemmän erilaisuuden maailmaa ja erilaisia sairauksia, mutta tekemättä sitä kunnolla ja tuomalla sen esiin puutteellisesti on vahingollisempaa, kuin niiden käsittelemättä jättäminen.

 Esimerkiksi Jojo Moeyesin kirjassa Kerro minulle jotain hyvää (Me before you) päähenkilönä on Louisa, joka hoitaa onnettomuudessa neliraajahalvaantunutta miestä. Hänen ”oivalluksensa” siitä, kuinka vammaisia kohdellaan ovat minusta taas ilmiselviä asioita. Kirjassa hoidettava mies myös ”heittäytyy cp-vammaiseksi” ollessaan hankala eli istuu vain paikallaan ja tuijottaa tyhjyyteen kuola valuen ja välillä keho sätkien. Moeyesilla itsellään ei ole minkäänlaista kosketusta oikeasti vammaisiin ihmisiin ja hänen kirjansa myös osin vain vahvistaa stereotypioita. Kirjan lopussa nimittäin mies päätyy eutanasiaan, koska kokee elämän vammaisena merkityksettömäksi. Kun kirjailija ei kunnolla tiedä kirjoittamastaan asiasta, hän tekee tuotoksellaan vain karhun palveluksen.

  Mediassa tekijöiden, jotka käsittelevät näitä sairauksia pitäisi olla täysin tietoisia ja jättää stereotypiat pois kerronnastaan. Kun mediasisällön tekijällä on oikeasti käsitys käsiteltävästä asiasta, lopputulos on rehellinen ja antaa katsojalle oikean kuvan.

  John Greenin uusinta kirjaa, Kilpikonnan kuorella (Turtles all the way down) on ylistetty siitä, kuinka todenmukaisesti se esittää mielenterveysongelmaisen ihmisen. Kirja kertoo OCD:tä sairastavasta tytöstä ja on siksi niin onnistunut häiriön kuvaamisessa, koska Greenillä itsellään on kyseinen mielenterveysongelma.

 Mediassa pitäisi tuoda esiin ihan tavallista arkea eläviä ihmisiä, joille vamma tai sairaus on osa elämää. Jos mahdollista ottaa heidät mukaan jopa sisällön luomisprosessiin.

 Maailma tarvitsee Leo-Pekka Tähden ja John Greenin kaltaisia henkilöitä, jotka puhuvat vammastaan ja sairaudestaan avoimesti ja elävät silti täyttä elämää. Myös tavallisia ihmisiä voisi nostaa esiin kertomaan arjestaan vamman tai sairauden kanssa. Tasapuolisesti kaikista ryhmistä.

Bob the building: Oma luukku kullan kallis

Vihdoinkin! Naputtelen tätä tekstiä ikiomasta keittiöstä kirja-ja tavaravuorten keskeltä. Oon päässyt lopultakin muuttamaan omaan asuntoon Turkuun.
  En olis uskonut tätä, kun eihän alkuperäinen suunnitelma ollut edes se että valmistun lukiosta sitä normaalia kolmen vuoden vauhtia. Niin kuitenkin kävi ja olin niin onnekas että ihmeen kaupalla sain heti opiskelupaikankin alalta ja kaupungista johon oikeesti haluan. Asuntokin löytyi loppuviimein aika helpolla, vaikka sitä tuli paljon hermoiltua.
Jos olisin muuttanut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti olisin asunut yksinäni jo reilun kuukauden, mutta tuli taas tuttu takapakki: Polvet. Oikea polvi meni pitkän ajan jälkeen taas sijoiltaan ja sitä jatkukin seuraavat viis viikkoa niin että polvi meni melkein kerran viikossa. Lopulta polvi oli niin huonossa kunnossa, että jouduin käyttämään keppejä ja koulussa pyörätuolia. Jouduin myös jättäytymään kahdesta teatteriprokkiksesta pois, mikä oli suunnaton harmi. Tässä vaiheessa muutto ei tullu kysymykseenkään, kun polvesta ei koskaan voinut olla varma ja odotettiin ortopedille leikkausarvioaikaa. Hitaasti polvi on ruvennu paranemaan pienen fysioterapian ja varovaisuuden avulla. Koputetaan kuitenkin puuta, että se nyt myös pysyy paikallaan.
 Polvileikkausta/-leikkauksia ei nyt tulla tekemään, koska ne olis niin isot operaatiot eikä parantumisesta, varsinkaan oikean jalan kanssa, voi mennä takuuseen.
  Joten nyt saatiin muutto tehtyä ja odotetaan, mitä talvi tuo tullessaan (toivottavasti ei kovin liukkaita kelejä). Olo on nyt jännittyneen onnellinen, omassa kodissa!

Jekyll & Hyde on henkeäsalpaava musikaali

Alkuperäisteos: Robert Louis Stevenson

Suomennos: Tuomas Pakarinen, Jussi ja Kristiina Vahvaselkä

Ohjaus ja sovitus: Pauliina Salonius

Musiikin harjoitus ja – johto: Outi Ollila

Valosuunnittelu: Timo A. Aalto

Mas

keeraus: Jenna Nordström, Taija Jokilehto ja Jenni Hytönen (arvet)

Lavasuunnittelu: Riku Suvitie

Graafinen suunnittelu: Markus Linden

Koreografia: Johanna Saarinen

Äänisuunnittelu: Pasi Ketola

Rooleissa: Peter Nyberg, Rosita Ahlfors, Merita Seppälä, Sanni Suvila-Nuutinen, Laura Flemming, Tristan Kulmala, Mikael Rokka, Teemu Veikkolainen, Kai Siltala, Aki-Matti Kallio, Gerhard Gilbert, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sonja Leino, Marko Saarinen, Johanna Saarinen, Mikko Polojärvi, Elina Koskinen, Sari Koskela, Jerry Sarlin, Vilma Koskela, Heimo Isojunno, Jenni Hytönen, Anne-Maija Gilbert, Sanni Ratamo, Maisa Pitkänen

Henry Jekyllin erikoinen tapaus johdattaa katsojan tunteiden vuoristorataan eikä hellitä koko esityksen aikana.

 Robert Louis Stevensonin Jekyll ja Hyde päättää Pauliina Saloniuksen ohjaaman psykedeelisen trilogian Salon teatterissa. Musikaali on loistava ja oikeutettu trilogian kruunaus, joka yltää kauhullaan edeltäjiensä Dogvillen (2012) ja Peer Gyntin (2015) tasolle.

 Joukkokohtaukset, joissa koko näyttelijäkaarti on lavalla ja musiikki kuljettaa tarinaa toimivat erinomaisesti. Tämä on hieno saavutus näin suurella näyttelijämäärällä.  Henry Jekyllin ja Edward Hyden roolissa nähtävä Peter Nyberg vie koko shown. Hän ensi-ilta viikolla vaivanneesta kuumeestaan huolimatta jaksaa vetää illan satalasissa ja tekee sen ilmiömäisesti. Nyberg vangitsee katsojan jo heti ”Oot eksysissä” – kappaleen aikana ja saa yleisön suuren liikutuksen valtaan viimeistään esitäessään ”Tartu hetkeen”. Nybergin fyysinen näytteleminen on ammattimaisella tasolla ja hänen piinaavaa kipuaan on tuskallisen hurmiollista seurata läpi musikaalin.

  Lucyn roolissa nähtävä Merita Seppälä on ronski, mutta tarvittaessa herkkä. Musikaalin ehdoton herkkupala on Punaisessa Rotassa nähtävä, ”Miehettää”, joka on humoristinen ja kuuma samanaikaisesti.

   Musikaalin huikeimpiin hahmoihin lukeutuu Teemu Veikkolaisen John Utterson. Tämä on Veikkolaisen tähän astisista rooleista vahvin. Toisella puoliajalla hänestä kuoriutuu esiin aivan uudenlaisia puolia.

  Taija Jokilehdon puvustus, Riku Suvitien toteuttama Saloniuksen tyyliin kuuluva vähäinen lavastus tekevät musikaalista helmen. Lavastus tuntuu joissain kohdin riittämättömältä, mutta ylänäyttämön täyttävä laboratorio korvaa alanäyttämön lavastuksen vähyyden.

  Timo A. Aallon valosuunnittelu ja Pasi Ketolan äänisuunnittelu viimeistelevät koko potin ja kuvaavat riipaisevalla tavalla ihmisen sisäisen kamppailun.

Musikaalissa on tuplaroolitus Nellien, Lucyn ja Emman rooleissa

23.10-16.12.

 

Kuva: mikanurmiphotography

Tällaisena kuin oon

Olen aina luullut olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Ehkä se on johtunut siitä että kavereita ei ole ollut niin hirveästi tarjolla ja tyrkyllä. Olen kuitenkin aina ollut läheisyyden kipeä ja kun kiinnyn johonkin ihmiseen tai jossain tapauksessa paikkaan, niin kiinnyn kunnolla.
 Parin viime vuoden aikana olen huomannut, että ehkä olenkin fifty-fifty molempia. Sekä seuraa kaipaava, mutta myös yksin viihtyvä.
 Olen myös viime vuosina sosiaalistinut hurjasti ja saanut ympärilleni ystäväpiirin joka on minulle todella rakas. Perheeni nyt onkin ollut aina hurjan läheinen. Samalla olen kuitenkin huomannut tuntevani yhä useammin tunnetta siitä, että ihmiset eivät välittäisi jos en olisi paikalla. Kukaan ei huomaisi, jos puuttuisin.
 Minulla on hyvä itsevarmuus, mutta se on vuosien rakentamisen tulos. Tiedän kykyni ja tiedän olevani hyvä siinä, mitä osaan ehkä jopa joitakuita parempi.
Tunne siitä että paikalla olollani ei ole väliä nostaakin päätänsä aina vain silloin, kun olen vain minä. Kun en esiinny tai ole taitojeni varassa niin mietin, olenko tarpeeksi hyvä? Niin hyvä, että joku huomaisi jos en olisi paikalla. 

Mitä tulevaisuudessa?

Mulla on monta mielenkiinnon kohdetta ja vuosien aikana on ollut monia haaveammattejakin: kokki, kirjailija, ruokakriitikko, stylisti, näyttelijä, toimittaja ja lista jatkuu... Nyt yhteishaun kynnyksellä pitäisi oikeasti miettiä mitä haluan. Viime vuosina vahvoilla on ollut journalismin opiskelu ja kirjailijan ura. Viime kuukausina kuvaan on kuitenkin astunut kiinnostus lähteä opiskelemaan historiaa ja/tai kirjallisuustiedettä ja haaveissa on myös mahdollinen ulkomailla opiskelu.
 Oon ihmisenä pohtivaa ja analysoivaa tyyppiä ja  tykkään tutkia asioita katsoa ja lukea  dokkumentteja, mutta myös olla tiukasti kiinni nykypäivässä. Sen on aina ollut selvää että haluun työssäni päästä kirjoittamaan ja luomaan koska sen tunnen itselleni kotoisaksi alueeksi. Kirjoittaminen tulee mulle luonnostaan ja osaan sillä tavalla tuoda mielipiteeni hyvin esille. Haluan myös työlläni päästä vaikuttamaan ihmisiin ja muuttaa heidän tapaansa ajatella maailmasta. Viime viikkoina kiinnostuksen nousu journalismia kohtaan on tullut yllättävästä paikasta, Rory Gilmorelta, jonka iän ikuisena haavena on olla huipputoimittaja. Toki kuulostaa vähän heppoiselta perusteelta lähteä miettimään uraansa tv-sarjan hahmon kautta, mutta Roryn haaveet vastaavat jollain tasolla mun omiakin haaveita.
 Toivottavasti mun ajatukset selvenis, jotta sais jonkun suunnan seuraavalle muutamalle vuodelle. Työn pitäisi olla kuitenkin kiinnostavaa ja sellaista, josta nauttii, eikö?