Nyt puhutaan laihduttamisesta. Sen tuskasta, ihanuudesta, kaikesta mikä siihen liittyy.
 
Ihmisen päätös laihduttaa lähtee siitä ittestään. Siihen ei auta se et joku koululääkäri tai joku sanoo et sun painos on nyt kyllä yli sen mitä pitäis, sun pitäis nyt laihduttaa. Eikä siihen auta se et sut passitetaan jonku ravitsemusterapeutin luo joka kertoo sulle, miten sun pitäs syödä. Ja sit ku sanot sille ravitsemusterapeutille et sun tavote on laihtua, se rupee heti puhuu anoreksian vaarasta, mikä on mulla ainakin vielä todella todella todella kaukana.
  Käyn itse siis ravitsemusterapeutilla ja fysioterapeutilla. Sehän vasta hauskaksi menee kun teet fysioterapeutin kanssa jonkun painotavoitteen esim. kevään loppuun menessä 5kg tai 6kg laihempi ja kerrot siitä ravitsemusterapeutille joka tyrmää heti idean ja sanoo sen olevan vaarallista.
  Ihmisen pää menee pyörälle, kun fysioterapeutti sanoo että voit liikkua näin ja näin paljon ja näitä ja näitä voit syödä mutta näitä ja näitä et. Ja kun ravitsemusterapeutti sanoo että et voi liikkua noin paljon ja kyllä näitä voi syödä. Kumpaa siinä kohtaa pitäisi kuunnella?
  Aina puhutaan "kultaisen keskitien löytämisestä", mitä jos ei olekkaan niin helppoa? Mitä jos oikean, itselleen sopivan liikuntamuodon ja ruokavalion löytäminen ei olekkaan helppoa?
  Ja kun löytää sitten sen liikunnan ja ruuan tasapainon ja aloittaa laihtumisen on todella onnellinen, MUTTA sehän on kamala katastrofi jos otat rivin suklaata. Heti on joku niskaan puuskuttamassa: "Etkös sä ole dieetillä, kannattaako sun nyt varmasta syödä tuota, kun olet niin hyvin pitänyt itsesi kurissa" Kai ihminen itse nyt tietää, mitä voi tehdä ja syödä ja mitä ei! Se saa minut ainakin syömään enemmän.
  Myös se, miten joku tuttusi on juuri laihduttanut vaikka 40kg ja on nyt hoikka, ni alkaa vihjailu: "hänkin oli ennen pyöreämpi, ehkä sinun pitäisi puhua hänen kanssaan" Ei se, että joku joka on onnistunut laihduttamaan tarkoita sitä että sinä onnistusit samoilla keinoin. Sieltä kuitenkin kuuluu samat vanhat kliseet: "Tein siitä elämäntavan" " Mietin vai mitä pistän suuhuni" "Enkä ota lisää vaikka kuinka mieli tekisi."
Se vaan laimentaa sun hyvin alkanutta laihdutusfiilistä. Tai et alota sit laihduttamista, vaikka oot miettiny sen alottamista.OIKEESTI!!!
  Mä vihaan sitä porukkaa, jotka on laihoja ja painaa ehkä just sen 54kg ja sit sanoo olevansa läskejä ja et niitten pitäs laihduttaa. Ite sit seisoo vieres sillee...
  Toinen porukka, mitä mä vihaan on se jotka on ylipainosia ja valittaa olevansa ylipainosia, mutta eivät tee asialle mitään. ÄLKÄÄ VAAN VALITTAKO VAAN TEHKÄÄ ASIALLE JOTAIN, JOS ETTE OO TYYTYVÄISIÄ.
  Jos mun paino ei olis terveysriski mm. mun polville en laihduttais, koska omasta mielestäni oon hyvännäkönen vähän pyöreempänä. Olkaa ylpeitä itestänne, mut jos ette oo älkää valittako asiasta vaan tehkää sille jotain!
Moikkelis

Näin aluksi toivotan hyvää Juhannusta kaikille. Juokaa kohtuudella ja nauttikaa, jos juotte älkää ajako.

Sitten tän postauksen asiaan. Jotkut on saattanu nähdä sen mun facebook päivityksen, jossa käsittelin pintaraapasulla mun koulukiusaamista, mutta nyt kun näin että se oli inspiroinu mun yhtä kaveria kirjottamaan omasta koulukiusaamisesta pitkästi, niin kirjoitanpa nyt sit mäkin.
  Eli mullahan siis on toi liikuntavamma ja mulla on painon kanssa ollu aina ongelmia. Mua alettiin näitten asioiden takia kiusata jo päiväkodissa. En todellakaan tajuu, miten kuus ja viis vuotiaat pystyy olee niin ilkeitä.
Leikittiin muun muuassa sellasta että otetaan mut kiinni sidotaan hyppynarulla ja leikitään että poltetaan mut roviolla, koska mussahan riittää lihaa syötäväksi  enkä pääse juoksee nopeesti karkuun.
Ala-aste oli vielä päiväkotiakin kauheempi ku sillon alko se syrjiminen ja se että ei otettu juttuihin mukaan.
Meijä ala-aste oli tosi pieni sellane 100 oppilaan koulu ni kaikki tunsi kaikki. Meijä luokka oli semmone 20 oppilaan luokka mis meit oli kuus tyttöö ja loput poikia. Pojat ei edes kiusannu kauheesti, tytöt oli ne pahimmat. Mä yritin hengata niitten kans ja ala-asteen aikana oli kyl sellasii jaksoi ku ne oli ihan siedettäviä mulle.
  Kolmos luokalla meijän luokalle tuli uus tyttö joka oli mun kanssa jonkun aikaa, kunnes loput meijän luokan tytöt sano ettei kannata olla mun kaveri. Tää tyttö jatko mun kaverina olemista ja oli ajoittain ihan mukava, kunnes se kutosella tai vitosella tunnusti että se on mun kaveri vaan sen takia, koska mulla on avustaja joka tekee mun puolesta juttuja kun en itse pystynyt. Se sattu.
 Kerran oli yhen luokan tytön synttärit ja koko luokka oli kutsuttu sinne. Ne oli halloween synttärit ja mä pienenä pelkäsin tosi paljon. Siellä oli semmone kauhumusa jota pelkäsin ni muut oli yläkerrassa ja mä itkin alhaalla. Musiikki lopetettii sit siihen asti et isi tuli hakee mut. Ku parin vuoden pääst hengasin siin tyttöjen porukas kuuntelin ku tytöt puhu taas halloween bileistä. Olin sen verran vanhempi etten enää pelänny.
Kun kysyin et pääsisinkö kanssa niihin bileisiin niin vastaus oli: et kun pilasit ne viimekskin.
 Harkitsin vakavasti vitosella koulun vaihtoo ja kysyin äitiltä siitä, mut äiti sano et kyl sä vie yhen vuoden kestät. No mä kestin viimesen vuoden hammasta purren, mut se oli vaikeeta koska mun isosisko, joka oli ollu mulle ees jonkunlainen turva oli menny yläasteelle.
  Kerroin monesti yhelle meijän koulun opelle kiusaamisesta ni se otti kaikki luokan tytöt puhutteluun. Se tepsi, pari viikkoo ja sit alko taas se normaali syrjiminen. Puhuttelui oli monesti ja joka kerta sama juttu.
  Ku oli aika siirtyy yläasteelle aattelin et siellä oon uusia ihmisiä, jotka ei tunne mua.
  Kun yläaste alko se meni ihan hyvin aluks, kunnes yks poika kenet tiesin vaa nimeltä rupes tekee sellasta et jos näki mut käytävällä se meni metrin kauemmas ja huus: hyi vittu. Tää jatku, ni kerroin siitä opettajalle joka vastaa kiusaamisesta. Se kiusaaminen loppu siihen.
  Mulle jäi kiusaamien takia sellanen olo et aina jos joku kuiski jotain, se oli varmasti musta. Se tuntu kamalalta.
    En saanu omasta ikäluokastani yhtään hyvää kaveria, vaan sellasii kenen kans pysty oleskelee välkillä. Ystävystyin sit vuotta nuorempien kans, joista sain pari hyvää kaverii. Aloin yläasteella tukioppilaaks ettei muita kiusattais.
  Meijän koulussa kävi semmonen joukko suomalaisia julkkiksia, joilla oli toine vanhempi suomalaine toine ulkomaalane. Ne puhu meille rasismista ja syrjinnästä. Meijän piti ryhmissä vastata kysymyksiin ja yks kysymys oli: onko sinua tai läheisiäsi syrjitty, miten, miksi. Vastasin kysymykseen. Se oli niin hyvä että sain kertoa koulukiusaamisesta koko ikäluokkani edessä, jonka joukossa olivat myös ala-asteen kiusaajani. Mietin mitä he ajattelivat puhuessani. Muutama viikko tapahtuneen jälkeen liikuntatunnilla yksi vanha luokkalaiseni pyysi minulta anteeksi ja sanoi että olen ihan okei tyyppi. Kuitenkin vuotta myöhemmin tämä samainen henkilö sanoo: Ei me sua ala-asteella kiusattu sun vamman takia. Vaan sen et oot todella rasittava.
  Eli olin rasittava kosa en suostnu jämään yksin vaan yritin päästä porukkaan.
    Nyt oon onnellinen et yläaste on ohi, mut nyt pelkään sitä etten löydä lukiosta kavereita tai että kiusaaminen jatkuu. Onneks lukiossa on mun teatterikavereita jotka toivottavasti ottaa mut porukkaan mukaan.
   Teatteri on toine niistä syistä minkä takia en oo saanu massennusta, mikä monella koulukiusatulla tulee.
Toinen on mun perhe, ku niille on aina voinu puhuu kaikesta ja ne on tukenu. Kiitos siitä.