Sairaita ja vammaisia on Suomessa ja maailmassa monia.
Sairaudet voivat olla synnynnäisiä tai elämän epäonnen mukana tuomia. Mediassa
kuitenkin puhutaan eniten autismista, kehitysvammaisista ja syöpälapsista
etenkin lasten ja nuorten sairauksina ja vammaisuuksien edustajina. Esimerkiksi
Kummit ry tuntuu nykyään keräävän konserteillaan varoja vain syöpälasten
hoitamiseen. Ainakin konserteissa nähdyt tarinat koskevat aina syöpälapsia.
Downin syndrooma ja autismi ovat taas edustettuina muun muassa Toisenlaiset
frendit -tv-sarjan kautta ja Iltalehti uutisoi tälläkin viikolla autistisesta
pojasta, jonka naapurit valittivat pojan pitämästä melusta ja äänistä, joille
hän ei tietenkään voi mitään.
On tärkeää,
että erilaisista elämäntilanteista ja sairauksista saadaan tietoa
”normaaleille” ihmisille, mutta tautien ”suosiminen” ja vain joidenkin vamma -tai
sairausryhmien esittäminen mediassa voi antaa vääränlaista kuvaa. Jopa
virheellistä. Ovatko jotkut sairaudet tai vammat jotenkin mediaseksikkäämpiä,
kuin toiset?
Minulla on
cp-vamma, spastinen hemiplegia eli toisen puolen halvaus joka näkyy
lihasjäntevyytenä ja sitä kautta hieman ontuvana kävelynä. Vammani on siis
liikuntavamma eikä vaikuta millään tavalla henkiseen puoleeni tai älykkyyteeni.
Useissa tapauksissa cp-vamman kanssa tulee myös useita liittännäisvammoja,
kuten autismia, mutta monella on se käsitys että cp-vamma itsessään on jo
kehitysvamman kaltainen.
Kun olen
kertonut jollekin omaavani cp-vamman he eivät ole aluksi uskoa. ”Ei ole totta!
Sähän olet täysin normaali. Sä olet niin fiksukin.”
Ihmisillä on
heti tietynlainen assosiaatio sanaan vammainen. Kuvitellaan että jokainen
vammainen on pyörätuolissa istuva, aivoton itseään ilmaisemaan kykenemätön
yksilö. Tämä ei pidä paikkaansa. Edes vammaiset, jotka eivät pysty ilmaisemaan
itseään aina selkeästi puhumalla eivät ole aivottomia tai kykenemättömiä
ajattelemaan. Heidän itseilmaisunsa saattaa olla yksinkertaisempaa, mutta se ei
tarkoita että heidän ajatuksensa olisivat.
Populäärikulttuuri ja media osin jopa vahvistavat
virheellisiä käsityksiä vammoista ja sairauksista tuomalla ne esiin puutteellisesti
tai sivuuttamalla ne kokonaan. Elokuvissa ja viihdeteollisuudessa on
nykypäivänä haluttu tutkia ja valottaa yhä enemmän erilaisuuden maailmaa ja
erilaisia sairauksia, mutta tekemättä sitä kunnolla ja tuomalla sen esiin
puutteellisesti on vahingollisempaa, kuin niiden käsittelemättä jättäminen.
Esimerkiksi
Jojo Moeyesin kirjassa Kerro minulle
jotain hyvää (Me before you)
päähenkilönä on Louisa, joka hoitaa onnettomuudessa neliraajahalvaantunutta
miestä. Hänen ”oivalluksensa” siitä, kuinka vammaisia kohdellaan ovat minusta
taas ilmiselviä asioita. Kirjassa hoidettava mies myös ”heittäytyy
cp-vammaiseksi” ollessaan hankala eli istuu vain paikallaan ja tuijottaa
tyhjyyteen kuola valuen ja välillä keho sätkien. Moeyesilla itsellään ei ole
minkäänlaista kosketusta oikeasti vammaisiin ihmisiin ja hänen kirjansa myös
osin vain vahvistaa stereotypioita. Kirjan lopussa nimittäin mies päätyy
eutanasiaan, koska kokee elämän vammaisena merkityksettömäksi. Kun kirjailija
ei kunnolla tiedä kirjoittamastaan asiasta, hän tekee tuotoksellaan vain karhun
palveluksen.
Mediassa
tekijöiden, jotka käsittelevät näitä sairauksia pitäisi olla täysin tietoisia
ja jättää stereotypiat pois kerronnastaan. Kun mediasisällön tekijällä on
oikeasti käsitys käsiteltävästä asiasta, lopputulos on rehellinen ja antaa
katsojalle oikean kuvan.
John Greenin
uusinta kirjaa, Kilpikonnan kuorella
(Turtles all the way down) on
ylistetty siitä, kuinka todenmukaisesti se esittää mielenterveysongelmaisen
ihmisen. Kirja kertoo OCD:tä sairastavasta tytöstä ja on siksi niin onnistunut
häiriön kuvaamisessa, koska Greenillä itsellään on kyseinen
mielenterveysongelma.
Mediassa
pitäisi tuoda esiin ihan tavallista arkea eläviä ihmisiä, joille vamma tai
sairaus on osa elämää. Jos mahdollista ottaa heidät mukaan jopa sisällön
luomisprosessiin.
Maailma
tarvitsee Leo-Pekka Tähden ja John Greenin kaltaisia henkilöitä, jotka puhuvat
vammastaan ja sairaudestaan avoimesti ja elävät silti täyttä elämää. Myös
tavallisia ihmisiä voisi nostaa esiin kertomaan arjestaan vamman tai sairauden
kanssa. Tasapuolisesti kaikista ryhmistä.
